Päivää vaille valmista

Sotšin talviolympialaiset ovat päivää vaille paketissa. Tällä kertaa sain seurata kisoja lomalla koko kisojen ajan kaksi viikkoa; sama homma kuin Torinossa kun olin äitiyslomalla. Hienot muistot tästäkin rupeamasta jää, vaikka menestys ei ollutkaan Torinon huikean kymmenen mitalin luokkaa. Jälkimmäinen viikko kuitenkin näytti kuitenkin jos sitä suomalaistakin taistelua, mutta kyllä sitä lisää jatkossa tarvitaan.

Sotšiss

Samalla näihin kisoihin päättyi oma työrupeamani suomalaisen urheilun parissa. Työrupeamaan mahtui Sotšin lisäksi Salt Lake Cityn, Torinon sekä Vancouverin talvikisat, mutta tämä lopetusajankohta oli tosin aivan sattumaa. Menestystä ei tällä erää oman lajin osalta saatu, mutta palataan asiaan Koreassa sitten. Vaikka työn osalta urheilupuoli päättyykin, on aivan mahtavaa siirtyä täysin katsomon puolelle ainakin toistaiseksi. Voin vain todeta, että se on todella paljon helpompaa!

Yleisesti ottaen on todettava, että toivottavasti tulevissa kisoissa lajipohjaa saadaan suomalaisten osalta laajennettua. Vaadin suomalaisten pääsemistä mukaan olympiacurlingiin ja pikaluistelussa riittää matkoja vaikka muille jakaa, puhumattakaan freestylesta. Ampumahiihto, mäkihyppy sekä yksi ikisuosikkini yhdistetty toivottavasti palaavat pian omalle tasolleen. Maastohiihtoa en ole seurannut yli kymmeneen vuoteen, mutta nyt on myönnettävä, että hiihtoladuilta löytyi poikkeuksellisen paljon suomalaista taisteluvirettä ja olivat ehdottomasti Suomen joukkueen parhaimmistoa. Alppihiihtoa en taas kestä; laji on kyllä ihan ok, mutta selostukset olisi varmaan pitänyt laittaa pois päältä. En ole itse juuri katso taitoluistelua tv:stä, mutta edustajien saaminen useampaan lajiin Sotšissa oli todellä lähellä, joten toivottavasti laajempi lajipohja on tarjolla Koreassa. Mitä useampia urheilijoita joukkueessa on, sitä enemmän niitä onnistumisia voi tulla.

Mutta se jääkiekko; laji, joka vei sydämeni Calgaryssä 1988. Tulihan ne näiden olympiakisojen kyyneleetkin, kun Teemu sai mitalin. Olen pitänyt kunnia-asianani, että en koskaan itke urheilun vuoksi kuin ilosta eikä sitä ole koskaan ollut vaikea noudattaa, se on vaan niin luonnollista. En itkenyt silloinkaan, kun oman lajini urheilija horjahti Vancouverissa kultamitalilta viidenneksi ja tälle urheilijalle jos kenelle ikinä olisin sen mitalin suonut. Mitalin menetys harmitti ehkä vajaan minuutin, jonka jälkeen vain sydäntä raastoi urheilijan puolesta. Siitä voin todeta, että urheilijan tuntiessa se tuntuu niin paljon pahemmalta kuin tv:stä katsoessa. Se on raas-ta-vaa. Mutta siitäkin on selvittävä. Jos urheilija selviää, selviävät kaikki muutkin. Urheilijat ovat kuin kissoja; putoavat aina jaloilleen. Yksilölajeissa on vain pakko jatkaa eteenpäin; joukkuelajeissa pettymykseen on tarjolla ehkä vähän pidempi hetki. Huipputasolla on kuitenkin vain noustava ylös ja jatkettava kohti omaa tavoitetta. Ei varmaan Teemullakaan ole varaa kovin pitkään miettiä epäonnisia hetkiään, joita hänenkin uralleen varmasti mahtuu. Ja se hymy; niin sitä pitää. Siitä kaikkien pitäisi ottaa mallia; pitää ottaa vaan rennosti ja nauttia siitä mitä tekee.Wau, nyt kun nämä Teemun jäähyväiset alkavat olla käsillä, voin itsekin vain huokaista, kuinka itse olen nähnyt Teemun pelaavan Winnipegissä ja siitä on 19 vuotta aikaa! Toivottavasti kuulemme Teemusta vielä vaikka muissa tehtävissä; suomalainen urheilu tarvitsee Teemua.

Pidin kovasti Sotšin avajaisista. Neuvostoaika ei ehkä muistuttanut käsitystäni omasta Neuvostoliitosta, mutta muilta osin show oli oikein huva. Ilotulitus etenkin oli aivan mahtava! Kisalähetyksissä olen todella paljon nauttinut oman Venäjän miehemme Ville Haapasalon edesottamuksista ja hän lienee äänessä taas päättäjäisissä. Mitäpä sieltä sopii odottaa, sitä en kyllä yhtään tiedä. Tällä kertaa jään varmaan ilman Led Zeppeliniä, vaikka Medvedev Zeppelin-mies onkin; Putinin musiikkimausta en ole edelleenkään varma.