tiistai 12. elokuuta 2014

Tassuasiaa

Muutokset elämässä eivät tule kello kaulassa; eikä varsinkaan vanhuus. Oman vanhenemisen vielä jotenkin tiedostaa ja sen, että lapsi kasvaa, mutta ikääntyvä lemmikki menee siinä sivussa. Lemmikki voi olla iäkäs, vaikka kuinka monta vuotta ilman mitään sen kummempia vaivoja ja sairauksia. Ja sitten iskee se todellinen vanhuus ja aikaa ei enää olekaan. Kun hyvä ystävä on tassutellut vieressäsi lähes 14 vuotta neljässä yhteisessä eri kodissa ja ollut läsnä elämässäsi kihlajaisista häihin ja vauvan syntymästä lapsen 9-vuotissynttäreihin, voi vaan kuvitella, että luopumisen tuska on suurta. Kyse ei ole siitä, etteikö lemmikin lyhyempi elämänkaai olisi ollut tiedossa, mutta eihän sitä oikeasti mihinkään elämässä oikeasti varaudu ennen kuin on täysin pakko. Ja silti sen ymmärtää koko ajan, että elämä on rajallista; meillä kaikilla. Mutta surulle ja ikävälle ei voi vaan mitään, oli sitten mistä luopumisesta kysymys. Vain aika auttaa ja uudet asiat.


Hyvän ja terveen elämän eläneen beaglemme aika täytyi heinäkuussa. Keväällä ei voinut kuvitellakaan, että yhteinen aika olisi nyt tässä. Paha nivelrikko oli hiipinyt elämään salakavalasti ja alkukesästä takajalkojen lihakset olivat jo kadonneet. Nilkutus paljasti tilanteen, mutta hankala sitä olisi ollut havaita, sillä koiran kipukynnys on ollut aina hämmästyttävän suuri. Iäkkään koiran kanssa nivelrikon hoitona oli vain kipulääkitys, joka toimi kesän ajan niin hyvin kuin vaan voi. Heinäkuun helteet toivat kuitenkin mukanaan sydänongelmat ja loppu oli nopea. Sydänvika oli varmastikin pikkuhiljaa muutenkin kehittymässä ja helteet eivät siinä ainakaan auttaneet, mutta nesteen keuhkoissa aiheuttama yskä paheni muutamassa päivässä ja lopulta nestettä oli kertynyt runsaasti jo keskivartaloon. Yöt olivat levottomia ja oma rakas lemmikki oli enää vain hetkellisesti läsnä, vaikka kuinka yritti loppuun saakka olla oma itsensä. Lemmikin elämänkaari on sellainen, että eräänä päivänä vain tiedät sen, että parempaa päivää ei vaan enää tule. Tilanne on lohduton, mutta meillä oli siihen aikaa totutella melkein pari kuukautta kesäkuun alun eläinlääkärin jälkeen. Sydämen vajaatoiminnan tulkitsimme itse oikein ja kun tilanne muutamassa päivässä huononi päivä päivältä lisää, oli aika jättää hyvästit ennen kuin rakkaan lemmikin elämä on kärsimystä. Nivelrikkokin oli joka tapauksessa kuluttanut jo etujalatkin. Olin aina pelännyt, että päätös olisi vaikea, mutta sitä se ei ollut; mutta niin äärimmäisen surullista. Yhteiset vuodet ja yhteinen aika tekee luopumisesta niiiiin vaikeaa.

Mutta jos sydäntä ei laita elämässä peliin, ei sitä mitään saakaan. Siksi se on avattava uudelleen ja kutsuttava kotiin uusi sohvanvaltaaja viemään sydämesi. Lemmikin omistamisessa on vain niin, että parin kuukauden luopumisen tuska ja viimeiset täysin suruntäytteiset päivät eivät oikeasti vesitä niitä hyviä vuosia, joita lemmikin kanssa saa. Surressa aika tiivistyy, mutta oikeasti aika on todella pitkä. On vaan uskallettava uudelleen.


Niinpä meillä ennen oli Topi ja nyt meillä on Osku. Uusi beagle tuli vastaan niin nopeasti, mutta niin sen oli varmaan tarkoituskin. Samalla tavalla tuli aikoinaan Topikin ja monet muutkin hyvät asiat elämässäni. Koko perhe oli Topin vanhetessa halukas uuteen koiraan. Aikoinaan muutkin rodut olisivat olleet mahdollisia, mutta viimeisen vuoden aikana vahvistui täysin se, että olemme beagle-ihmisiä ja beagle meille myös tulee. Miten voisimme edes harkita muita vaihtoehtoja. Sopivia beaglejä on aika vähän tarjolla ja tiedossa oli, että sopivan osuessa kohdalle, se on vaan otettava, niin kuin aikoinaan Topikin. Hetkeäkään en sitä katunut; enkä ole nytkään. Pelkäsimme, että tämän kesän pennut olisivat jo menneet ja odotusta olisi ensi kesään asti. Pakkohan se olisi hyväksyä, mutta beagletön elämä ei ole mistään kotoisin, kun siihen on tottunut. Urospentu oli toiveena, mutta narttukaan ei ollut poissuljettu vaihtoehto. Niinpä sitä kuitenkin perheeseemme löytyi nelikuinen beaglepoika, joka haettiin ensikatselmuksesta muutaman päivän kuluttua. Beagletön aika oli päättynyt.

Osku on ihan erinäköinen ja erilainen kuin Topi. Molemmat ovat samoja kolmivärisiä, mutta väritys on aivan erilainen. Osku on suunnillleen nyt samankokoinen kuin Topi oli 7 kuukautta vanhana tullessaan meille. Osku on vaan painavampi ja lihaksikkaampi. Osku tuntuu oppivan asioita todella helposti ja nopeasti, mutta Topi olikin meidän ihana oma höntti; enkä sano sitä millään pahalla. Tietysti myös iällä omien ihmisen pariin muuttamisessa on sanansa tässä; jos Topikin olisi meille (tai sinne Argentiinaan, minne oli menossa) löytänyt tiensä aiemmin, tilanne olisi voinut olla toinen. Nämä kaksi ovat niin erilaisia ja ihania omalla tavallaan; beaglejä kuitenkin molemmat.



Pentuaikaan äkillisesti muuttaminen on ihan hyvä juttu. Olisin luultavasti jännittänyt sitä aivan hirveästi liikaa. Topilla oli paha eroahdistus pentuna ja se ilmeni aina uudelleen muutoissa ja elämänmuutoksissa. Topilla on kuitenkin tausta kennelissä ja Osku on taas kasvanut perheolosuhteissa ja oli selvästi kiintyneempi ihmisiin kuin mitä Topi. Mutta sitten on se itsenäisyys, joka Oskulla selvästi on. Omien ihmisten kanssa taas Topi oli taas niin ikionnellinen, että se lopulta ilmeni valtavana ahdistuksena, kun oli erossa laumassa; viimeiseen asti, vaikka vuosien mittaan tilanne rauhoittuikin valtavasti. Mutta se työ ja vaiva, joka meillä on nähty eroahdistuksen hallintaan kantaa nytkin. Nyt ei oteta mitään riskejä. Lisäksi yksinäiset päivät ovat lyhyitä, kun lapsi tulee koko ala-asteen ajoissa koulusta. Harjoittelu on alkanut ihan hyvin ja nyt on päästy ihan oikeaan arkeenkin. Ja nyt meitä yksi ulkoiluttaja lisääkin Topin pentuaikoihin verrattuna.


Kaikenlaista tarviketta on sitten viime viikkoina joutunut (eli päässyt hankkimaan; vanha koira kun ei paljon mitään tarvinnut). Oskulla on paljon askeettisempi maku kuin Topilla. Ihania Topin vanhoja rottinkisänkyjä lähinnä syödään tai kyllä niissä öisin nukutaankin, mutta ilman valvontaa niitä ei voi käyttää. Topin vanhat viltit ja peitot ovat kyllä hyvin kelvanneet. Kasvattajalla näytti olevan käytössä muovisänky ja sellainen tuntui hyvin kaverille kelpaavan. Erikseen hankin myös vankkurisängyn, jossa on seinät ja katto luomaan turvallisuutta. Sänky on ilmeisesti näillä helteillä vain vähän liian kuuma, mutta usein sielläkin on käyty nukkumassa. Lisäksi on tarvittu pennulle sopivia valjaita ja uusia aktivointileluja. Vanhalla koiralla oli niin omat juttunsa.

Topin vanhat lelut ovat kelvanneet myös hyvin; pehmoista kumileluihin, joista Topi ei koskaan itse välittänyt. Ja mikä parasta, tämä kaveri syö luita! Kuivamuonan lisäksi olemme myös nyt tutustuneet raakaravintoon, jota varmaan jatkossa jatkammekin. Erityisesti isäntä on asiasta innostunut. Ja kyllä minäkin; kannatan ehdottomasti kaiken käyttökelpoisen lihan hyödyntämistä. Ja ne puruluut, niitä en voi riittävästi hehkuttaa; ne eivät vaan koskaan olleet Topi-tylsähampaan juttu.


Mutta se ikävä, kyllä se aika ajoin kaivautuu esiin. Kaipaan erityisesti sitä, miltä tuntui silittää Topia. Jokainen koira on niin erilainen. Osku on ihan yhtä ihana, mutta ei Osku ole täällä myöskään korvaamassa Topia. Oskun kanssa luodaan nyt sitä perustaa, jonka vuoksi Topikin oli meille niin valtavan rakas. Ne vuodet ja meidän perheen omat jutut, jotka koira tiesi. Se työ ja tie on nyt taas alkanut, vain lemmikki-ihminen sen voi ymmärtää. Topi oli juuri niin ihana, että tämä tie on taas vaan aloitettava....


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti