Tämä on postaus, jota en halunnut koskaan kirjoittaa. Tämä oli Hesarin muistokirjoitus, jota en vielä halunnut lukea. En halunnut myöskään lukea tätä uutista metrossa matkalla poikkeuksellisen myöhään töihin. Odotin vielä sen jälkeen, että tieto kuolemasta olisi kumottu tai sen uutisoisi joku kiistattoman luotettava taho kuten Rolling Stone -lehti. Vaan eipä näitä virheellisiä kuolinuutisia enää tänä päivänä niin helposti valtamediassa julkaista. Valitettavasti. Kun Jimmy Page ehti ensimmäisenä julkaista muistosanat Facebookissa, oli surulliset uutiset vain hyväksyttävä. Hyvästi Chris Cornell.
Incredibly Talented
Incredibly Young
Incredibly Missed.
Jimmy Pagen sanat. Voiko tätä sen paremmin enää sanoa? Kuolema oli yllättävä ja kyllä nyt kaikki jäi aivan kesken. Chris Cornell ei ollut mikään hiipuva tähti vaan uransa huipulla. Ei kuitenkaan missään kiitovaiheessa vaan hän vaikutti olevan tilanteessa, jossa kaikki asiat ovat kohdallaan. Hän ei ollenkaan vaikuttanut henkilöltä, joka päätyisi tällaiseen ratkaisuun tai tavallaan kyllä. Chris Cornellissa on aina ollut jotain surumielisyyttä, joka on läsnä johtuen ehkä menneisyyden masennuskausista tai muista vaikeista ajoista tai monien rakkaiden ystävien menetyksistä, joita hän oli vuosien mittaan kokenut, tai mistä ikinä. Erittäin vaikea on kuvitella, että hän harkitusti olisi ikinä lapsiaan tällä tavoin jättänyt. Hän ei vain tuntunut olevan sellainen ihminen. Ihmisistä ja heidän elämästään ei koskaan tietenkään kaikkea totuutta tiedä, ei tutuista eikä vieraista. Tekonsa hetkellä hän ei varmasti ollut syystä tai toisesta oma itsensä ja näistä syistä viranomaiset tekevät omat tutkimuksensa. Viime vuosina Chris Cornell vaikutti niin rauhalliselta ja tasapainoiselta, että luulin hänen olevan täällä ikuisesti. Onneksi hänen äänensä on.
Burden In My Hand oikeastaan kertoo millaisesta laulajasta oli kysymys. Lukematon määrä muitakin loistavia esimerkkejä olisi olemassa, mutta yhden omasta mielestäni Chris Cornellin parhaimmista jouduin nyt sivuuttamaan näkyvämmältä esiinpanolta biisin nimen vuoksi, vaikka se ei millään tavoin liity Chris Cornellin kuolemaan. Chris Cornellin ääni taipui uskomattomiin korkeuksiin ja matalalla se oli käheydessään äärimmäisen kaunis. Cornellin ääni on varmasti yksi rockhistorian tunnistettavimpia ja olisin toivonut kuulevani sitä vielä niin paljon enemmän. Soundgarden, Audioslave ja sooloura, pidin kaikista. Chris Cornellin taito vaihtaa tyylilajia ja laulaa mitä vaan oli hämmästyttävä ja valtavan kiehtova. Ja hän lauloi livenä viimeiseen asti kaikki korkeatkin osuudet kuten ne levytetty, vaikka samoihin korkeuksiin ei ehkä päässyt. Ja se Cornellin persoona. Se, millainen hän oli livenä, oli aivan samanlainen kuin haastatteluissakin: miellyttävä, älykäs ja huumorintajuinen sekä aavistuksen ujo. Ja hän oli aivan valtavan pidetty.
Parin viime vuoden ajan ihmettelin hänen työtahtiaan. Hän teki soololevyn, levytti elokuvien soundtrackeille, levytti Soundgardenin kanssa, teki soolokiertueita eri mantereilla, kiersi Temple of the Dogin kanssa, kiersi Soundgardenin kanssa ja esiintyi jopa Audioslaven kanssa. Hän oli sekä lahjakas että arvostettu ja kaikki halusivat työskennellä hänen kanssaan. Jossain vaiheessa mietin, miten ihmeessä hän ehtii tehdä tätä kaikkea. Ehkä se kaikki oli liikaa, mutta sitä on turha spekuloida. Ihan yhtä turhaa kuin lehdistön kaivaa piilomerkityksiä kaikenlaisista asioista kuten viimeiseksi live-biisiksi Detroitissa jääneestä Slaves & Bulldozerista. Soundgarden on soittanut sitä todella, todella paljon ja se on itse asiassa yksi heidän useimmin esittämistään biiseistä. Yhtä turhia merkityksiä on kaivettu Chris Cornellin Instagram- ja Facebook-viesteistä, joita kirjoittivat hänen edustajansa; Twitterissä sen sijaan kyllä oli Chrisin omia juttuja. Koko kevään ajan on Instagramissa ja Facebookissa jaettu Soundgardenin ja muiden projektien biisien katkelmia ja viimeiseksi jäi sattumalta pätkä By Crooked Stepsistä viiden vuoden takaa. Ja siinä ei ole mitään karmivaa, sanat vain sattuvat kertomaan miltä juuri nyt monesta kuulijasta tällä hetkellä tuntuu. Kyllä nyt meni yksi parhaimmista. Kuuntelin Chris Cornellia n. 27 vuotta, ketä minä nyt kuuntelen? Ainakin elossa olevat artistit käyvät kovin vähiin.
I'm the shape of the hole
Inside your heart
Chris Cornell, sinua tulee valtava ikävä.
Incredibly Talented
Incredibly Young
Incredibly Missed.
Jimmy Pagen sanat. Voiko tätä sen paremmin enää sanoa? Kuolema oli yllättävä ja kyllä nyt kaikki jäi aivan kesken. Chris Cornell ei ollut mikään hiipuva tähti vaan uransa huipulla. Ei kuitenkaan missään kiitovaiheessa vaan hän vaikutti olevan tilanteessa, jossa kaikki asiat ovat kohdallaan. Hän ei ollenkaan vaikuttanut henkilöltä, joka päätyisi tällaiseen ratkaisuun tai tavallaan kyllä. Chris Cornellissa on aina ollut jotain surumielisyyttä, joka on läsnä johtuen ehkä menneisyyden masennuskausista tai muista vaikeista ajoista tai monien rakkaiden ystävien menetyksistä, joita hän oli vuosien mittaan kokenut, tai mistä ikinä. Erittäin vaikea on kuvitella, että hän harkitusti olisi ikinä lapsiaan tällä tavoin jättänyt. Hän ei vain tuntunut olevan sellainen ihminen. Ihmisistä ja heidän elämästään ei koskaan tietenkään kaikkea totuutta tiedä, ei tutuista eikä vieraista. Tekonsa hetkellä hän ei varmasti ollut syystä tai toisesta oma itsensä ja näistä syistä viranomaiset tekevät omat tutkimuksensa. Viime vuosina Chris Cornell vaikutti niin rauhalliselta ja tasapainoiselta, että luulin hänen olevan täällä ikuisesti. Onneksi hänen äänensä on.
Burden In My Hand oikeastaan kertoo millaisesta laulajasta oli kysymys. Lukematon määrä muitakin loistavia esimerkkejä olisi olemassa, mutta yhden omasta mielestäni Chris Cornellin parhaimmista jouduin nyt sivuuttamaan näkyvämmältä esiinpanolta biisin nimen vuoksi, vaikka se ei millään tavoin liity Chris Cornellin kuolemaan. Chris Cornellin ääni taipui uskomattomiin korkeuksiin ja matalalla se oli käheydessään äärimmäisen kaunis. Cornellin ääni on varmasti yksi rockhistorian tunnistettavimpia ja olisin toivonut kuulevani sitä vielä niin paljon enemmän. Soundgarden, Audioslave ja sooloura, pidin kaikista. Chris Cornellin taito vaihtaa tyylilajia ja laulaa mitä vaan oli hämmästyttävä ja valtavan kiehtova. Ja hän lauloi livenä viimeiseen asti kaikki korkeatkin osuudet kuten ne levytetty, vaikka samoihin korkeuksiin ei ehkä päässyt. Ja se Cornellin persoona. Se, millainen hän oli livenä, oli aivan samanlainen kuin haastatteluissakin: miellyttävä, älykäs ja huumorintajuinen sekä aavistuksen ujo. Ja hän oli aivan valtavan pidetty.
Parin viime vuoden ajan ihmettelin hänen työtahtiaan. Hän teki soololevyn, levytti elokuvien soundtrackeille, levytti Soundgardenin kanssa, teki soolokiertueita eri mantereilla, kiersi Temple of the Dogin kanssa, kiersi Soundgardenin kanssa ja esiintyi jopa Audioslaven kanssa. Hän oli sekä lahjakas että arvostettu ja kaikki halusivat työskennellä hänen kanssaan. Jossain vaiheessa mietin, miten ihmeessä hän ehtii tehdä tätä kaikkea. Ehkä se kaikki oli liikaa, mutta sitä on turha spekuloida. Ihan yhtä turhaa kuin lehdistön kaivaa piilomerkityksiä kaikenlaisista asioista kuten viimeiseksi live-biisiksi Detroitissa jääneestä Slaves & Bulldozerista. Soundgarden on soittanut sitä todella, todella paljon ja se on itse asiassa yksi heidän useimmin esittämistään biiseistä. Yhtä turhia merkityksiä on kaivettu Chris Cornellin Instagram- ja Facebook-viesteistä, joita kirjoittivat hänen edustajansa; Twitterissä sen sijaan kyllä oli Chrisin omia juttuja. Koko kevään ajan on Instagramissa ja Facebookissa jaettu Soundgardenin ja muiden projektien biisien katkelmia ja viimeiseksi jäi sattumalta pätkä By Crooked Stepsistä viiden vuoden takaa. Ja siinä ei ole mitään karmivaa, sanat vain sattuvat kertomaan miltä juuri nyt monesta kuulijasta tällä hetkellä tuntuu. Kyllä nyt meni yksi parhaimmista. Kuuntelin Chris Cornellia n. 27 vuotta, ketä minä nyt kuuntelen? Ainakin elossa olevat artistit käyvät kovin vähiin.
I'm the shape of the hole
Inside your heart
Chris Cornell, sinua tulee valtava ikävä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti